Siitä on jo monta (kymmentä?) kiloa, kun lääkäri luonnehti minua sanelua aloittaessaan näin: "Kyseessä on obeesi x-vuotias nainen, joka...". En silloin vielä ollut näin kamalan kokoinen, lihava kuitenkin. Tiedän - ja kärsin siitä - että jos joku joutuu luonnehtimaan tuntemattomalle tai vaikkapa työporukan uudelle jäsenelle, kuka on Mymmi, hän todennäköisesti aloittaisi näin: "Mymmi on se tosi lihava, siis kaikkein lihavin nainen täällä." Kyllä, lihavuus on niin oleellinen piirre minussa ja olen selvästi lihavampi kuin kukaan muu liki kolmenkymmenen hengen työporukassamme.

Painoindeksini on 41,7, mikä merkitsee sairaalloista ylipainoa. Verenpainelääkitys minulla on ollut 15 vuotta ja sen jälkeen pillerivalikoima on uhkaavasti kasvanut. Polvissa lienee nivelrikko ja liikehdintäni on alkanut muuttua kömpelöksi. Vaatteiden hankinta on piinaa, joka päättyy yleensä siihen, että on pakko ostaa sitä, mikä päälle mahtuu, riippumatta siitä miltä vaate näyttää tai mitä se maksaa. Ja totta totisesti: mikään vaate ei näytä nätiltä tällaisen yli neljääkymmentä ylipainokiloa kantavan valasta muistuttavan nisäkkään päällä. Liitän lähipäivinä tänne kuvan nykyisestä olomuodostani, ja ottaa kuvan vartalonmyötäisissä vermeissä, vaikkakaan en sellaisissa julkisesti näyttäydykään, vaan verhoan itseni mahdollisimman laajaan, jotakuinkin telttaa muistuttavaan kaapuun, joka sentään kätkee makkaroiden kuprut epämääräisen laajaan sisustaansa.

Liikkuminen ei maistu, koska jalkoihin koskee, hengästyttää ja väsyttää. Jos en ota itseäni niskasta, juutun ja juurrun nojatuoliin tai sohvalle ja jalkani lakkaavat kantamasta. Lihavuus rajoittaa liikkumistani, jaksamistani ja kaikenlaista sosiaalista elämää. Kiloista on tullut liian keskeinen ja rajoittava asia elämässäni. Haluan jotain ihan muuta. En odota syyskuun alkua tai uutta vuotta, vaan aloitan nyt ja heti. En myöskään ala millekään pussikuurille, vaikka tiedän, että esimerkiksi Cambridge-ohjelmalla monet ovat saaneet kilonsa karisemaan ennätysvauhdilla. Luulen vain, ettei sellainen sovi minulle. Tilanteeni on jo siksi huono, että minun on saatava aluksi muutama normaalille ihmiselle itsestään selvä rutiini säännölliseen käyttöön. En kurkota kuuta taivaalta, vaan aloitan pienin askelin (miten kliseiseltä tuo kuulostaakaan!).

Tämän viikon askeleeni ovat tässä:

1. Lähden joka päivä ovesta ulos liikkuakseni.

2. Lisään kasvisten syöntiä.

Ensin kirjoitin tuohon pari kohtaa enemmän, mutta päätin karsia ja jättää jäljelle vain nämä kaksi. Haluan, että pystyn noudattamaan askeliani koko viikon. Lisäaskeleet ovat plussaa voinnilleni, mutta näillä pääsen matkani alkuun enkä kompastu niin helposti!

Mymmi